Valokuvaus on epäilyttävien persoonien touhua. Persoonien, jotka tarkkailevat toisia ihmisiä ja paikkoja alinomaan kuvakulmien, sopivan rajauksen ja valaistuksen kannalta. Persoonien, jotka ovat kiinnostuneita siitä, tästä ja tuosta. Persoonien, jotka innostuvat asioista. Persoonien, jotka saavat harrastuksestaan pakkomielteen.
Lumi oli valkoista. Nyt lumi ei ole enää vain valkoista. Värikuvissa se on sinistä, violettia, punaista, keltaista, virheää. Joskus lumi on myös puhtaan valkoista. Mustavalkokuvissa lumi on valkoista tai harmaan eri sävyjä.
Näköaistini havaintokyky on herkistynyt huomattavasti viimeisen parin vuoden sisällä. Sen ajan olen harrastanut valokuvausta aktiivisesti. Nykyisen havaitsen ympäristöstäni paljon enemmän kuin aikaisemmin, nimenomaan silmilläni.
Värit ovat voimakkaampia kuin aikaisemmin, niiden merkitys on suurempi. Vihreä on vihreämpää ja punainen punaisempaa. Maailmassani on aiempaa monipuolisemmin sinisen sävyjä. Keltainen loistaa auringosta ja kasveista keltaisempana kuin vuonna 2004. Ihmisten ilmeet ovat moninaisemmat ja mieltä kiehtovammat kuin maailmassani vuonna 2004.
Lieneekö näköaistini herkistymisellä ja parantumisella sekä sen merkityksen korostuksella sitten hintanaan muiden aistieni (merkityksen) heikentyminen? Toivottavasti kuulen ja tunnen jatkossakin musiikin yhtä rikkaana kuin tähänkin asti ja toivottavasti musiikin aistiminenkin voi vielä kehittyä. Toivottavasti tuntoaistini ei kärsi näköaistin korostumisesta ja muistan ihokosketuksen tärkeyden - myös käytännössä. Toivottavasti en ala nähdä läheisiäni vain sopivina muotokuvina.
TigerInside
